Turun linnan kummitukset ja muut aavetarinat →
Paikat, joissa tarinat kerrotaan.
Kansanperinne ja kummitustarinat
Suomen kansan kummitustarinoita yhdistää yksi asia: kummitukset liittyvät kansanperinteessä lähes aina kuolemaan: haudattuun, joka ei saanut lepoa, tai kuolleiden joukkoon, joka puolustaa kirkkomaataan. Tarinoilla oli tehtävä: ne varoittivat, opettivat ja selittivät outoja ääniä ja valoja.
Tässä kirjoituksessa esitellään tunnetuimmat kummitushahmot omin sanoin kerrottuina, sekä lyhyt tarina, jonka voi kertoa lapselle.
Nimet vaihtelevat alueittain.
| Hahmo | Mitä kerrottiin | Tarinan tehtävä |
|---|---|---|
| Liekkiö | Metsään salaa haudatun lapsen henki, joka näkyi valona tai kuului itkuna metsässä. Rauhan se sai, kun sille annettiin nimi ja luut haudattiin siunattuun maahan. | Muistutti kätketyistä rikoksista ja hautaamisen merkityksestä. |
| Ihtiriekko | Liekkiön kaltainen olento, joka hyppäsi yksinäisen kulkijan selkään ja vaati päästä kirkkomaalle. Taakka kävi sitä raskaammaksi, mitä lähemmäs kirkkoa tultiin. | Varoitti kulkemasta yöllä yksin. |
| Kirkonväki | Kirkkomaan vainajien joukko ja voima, joka saattoi tarttua ihmiseen, joka loukkasi hautausmaan rauhaa tai vei sieltä jotain. | Opetti kunnioittamaan kuolleita ja hautausmaata. |
| Aarnivalkea | Sinertävä tuli, jonka uskottiin palavan kätketyn aarteen kohdalla. | Selitti suolla ja metsässä nähtyjä valoja. |
Kansanperinteen tutkijat kuvaavat kirkonväkeä pikemminkin joukoksi ja voimaksi kuin yhdeksi kummitukseksi: sen ulkonäkö vaihteli kertojan ja tarinan mukaan.
Perinteisten aiheiden pohjalta, omin sanoin.
Talon renki kulki iltaisin metsätietä kylään. Joka kerta samassa notkossa kuului hiljainen itku, ja kuusten välissä vilkkui pieni valo. Vanha emäntä neuvoi: “Anna sille nimi.” Seuraavana iltana renki pysähtyi notkoon ja sanoi ääneen nimen. Itku lakkasi, eikä valoa enää näkynyt.
Myöhään markkinoilta palaava mies tunsi, kuinka jokin hyppäsi hänen selkäänsä ja kuiskasi: “Vie minut kirkolle.” Joka askel kävi raskaammaksi. Kirkon portilla taakka katosi, ja mies ymmärsi kantaneensa jotakuta, jolta oli puuttunut hauta.
Poika otti kirkkomaalta kauniin kiven taskuunsa. Yöllä hänen ikkunansa takana seisoi joukko hiljaisia hahmoja. Aamulla isä vei kiven takaisin, ja yöt olivat taas rauhallisia.
Sopivan jännittävä, hyvä loppu.
Mummolan ullakolta kuului joka ilta tap, tap, tap. Eeli ja Aino hiipivät taskulamppujen kanssa portaita ylös. Nurkassa heilui valkoinen hahmo! Aino nosti lampun. Valkoinen hahmo olikin vanha lakana, joka lepatti tuuletusikkunan vedossa, ja tap, tap, tap oli ikkunan haka, joka kopisi tuulessa. Siitä illasta asti lakanaa kutsuttiin nimellä Herra Kummitus, ja se sai pysyä ullakolla.
Kummitustarinat ovat lapsille turvallinen tapa harjoitella pelkoa. Hyvä loppu ja selitys auttavat nukahtamaan.
Mistä tämän sivun tiedot ovat peräisin.
External reference · folklore.ee
Tutkimusartikkeli kirkonväestä (englanniksi).
External reference · verkkouutiset.fi
Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja.